Perhe-elämä Raskaus
2.7.2013

Ultra raskausviikolla 32.

Ultra raskausviikolla 32.

Viikkoa ennen kuin maailmassani räjähti, tapahtui pieni ennakoiva jyrähdys. Silloin sitä ei vielä tajunnut, mutta asiat olisivat voineet mennä hyvin eri tavalla kuin mitä ne lopulta menivät, jos tuolloin olisi käynyt toisin kuin mitä kävi…

Perjantaina 12. huhtikuuta minulla oli viimein ensimmäinen ultra Englannissa, kaikkien NHS – rekisteröinti- ja muiden hankaluusten jälkeen. Edellinen ultrahan oli tapahtunut raskausviikolla 20 Suomessa, ja kun viimein mahani kanssa ujuttauduin tutkimuspöydälle, huideltiin jo raskausviikolla 32. Olimme odottaneet innolla tuota päivää, ja sydämeni jyskytteli silloin nopeasti jännityksestä. Miltä vauvani näyttäisi nyt, olihan sillä kaikki OK, miltähän Danin naama näyttää kun hän näkee jälkikasvunsa ensimmäistä kertaa ruudulla? Aika tuntui suorastaan matelevan odotusaulassa ollessamme, mutta pöydällä maatessa se tietysti juoksi turhankin nopeasti. Eikä järkytys auttanut siinä ollenkaan, sillä se sumensi asioita ja järjenjuoksua.

Ruudulle piirtyi kuva pienestä mutta hyvinkin pyöreästä vauvasta. Puristin Danin sormia onnellisena; tunsin niin suurta iloa koko tilanteesta: me kolme yhdessä, minä ja Dan katselemassa vauvan liikehdintää. Danista näki, kuinka hän taisteli pitääkseen naamansa peruslukemilla nähdessään ruudulla pienen perheenjäsenemme. Ultrakuvat ottanut hoitaja toimi koko ajan todella tahdikkaasti ja valitsi kaikki sanansa hyvinkin huolellisesti niin, ettei vaan paljastaisi vauvelin sukupuolta.

Mutta pian tajusin, että jotain saattoi olla vialla. Hoitajan mittaillessa vauvan pituuksia ja leveyksiä minä tarkkailin masiinan heittämiä mitta-arvoja. Jokaisen mittauksen jälkeenhän aparaatti heittää raskausviikkoarvion – esimerkiksi pään mittauksen jälkeen kone sanoo, kuinka monella raskausviikolla sen ja sen kokoinen pää keskimäärin olisi. Luvut olivat pöyristyttäviä – vauvamme pään koko vastasi raskausviikon 40 kokoista päätä, keskikeho raskausviikkoa 36, ja vain jalat olivat keskimäärin oikean kokoisia raskausviikkoihin nähden (32). Kun kysyin hoitajalta näistä tuloksista, hän sanoi olleensa yllättynyt vauvan kehonnesteen (fluids) määrästä, mutta että lääkäri katsoisi ultrakuvat lävitse ja keskustelisi tuloksista meidän kanssamme pian.

Sekavassa tunnelmassa palasimme odotusaulaan. Minä itkin jo Danin kainalossa, ollen aivan varma että olen epäonnistunut raskausdiabeetikkona tehden vauvasta aivan liian suuren ja että hän saisi komplikaatioita; Dan yritti lohduttaa ja vakuuttaa että olen tehnyt kaikkeni, ja kehotti olemaan huolehtimatta liikoja ennenkuin tietäisimme enemmän. Silmät kyynelissä taapersin sitten Danin perässä lääkäriä näkemään, kun hän oli valmis ottamaan meidät vastaan. Naislääkäri vaikutti hyvin rauhalliselta, ja hän vakuuttikin että ei ollut mitään syytä huoleen: vauva oli vain normaalia isompi diabeteksestani johtuen ja että kehon nesteet johtuivat siitä, ja että nyt ei ollut oikeastaan muuta tehtävissä kuin tarkkailla vauvan kehitystä. Hän käski varata uuden ultra-ajan kahden viikon päähän, jonka jälkeen katsottaisiin vauvan kasvukehitystä ja tehtäisiin hoitopäätöksiä sen perusteella – pitäisikö laskettua aikaa aikaistaa ennestään, vai olisiko jotain muuta tehtävissä? Lääkäri pyysi moneen otteeseen etten huolehtisi liikoja, ja että seuraavan ultran jälkeen tietäisimme enemmän.

Näin tämän jälkeen vielä diabeetikkohoitajat, jotka kyselivät ruokavaliostani, katsoivat sokerinmittauslaitteeni muistin lävitse ja vertasivat niitä tuloksia sokeripäiväkirjani merkintöihin ja olivat yllättyneitä erittäin hyvistä arvoista. Tämä ei kuitenkaan hirveästi lohduttanut, ja itkin Danin olkapäätä vasten kotimatkalla bussissa. Pelkäsin niin vauvan puolesta. Kotiin päästyä menin suoraan makuuhuoneeseen ja nukahdin Danin lohduttavaan syleilyyn.

Näin kävi 12. huhtikuuta, emmekä tienneet vielä totuutta. Mitä tuolloin olisi pitänyt tapahtua, selviää sitten myöhemmissä postauksissa..


A week before my whole wide world entirely exploded and rearranged itself to a form never seen before, we had our first ultrasound scan done here in England. Dan made it there: we were holding hands as we saw our baby for the first time together on a screen. I was so happy it was hard not to hyperventilate.. But then I saw what the nurse was doing. The measurements she was getting from our baby that didn’t match at all with the pregnancy weeks. Like our baby’s head was as big as a full-term baby’s head, even though we were only on a week 32. I felt the panic rise, but I was told the doctor would have a look at the scan results and talk them through with us. After the longest couple of minutes at the waiting lounge we saw a doctor who reassured us everything was fine. That yes, the baby was big but it was due to happen because of the gestational diabetes. Later we saw the diabetes team and were sent home with a new scan appointment two weeks from then.

Obviously the doctor was wrong, but we and she didn’t know it back then. Things might have turned out different if we would have known the truth. Maybe. We don’t hold anything against that doctor, we really are just happy that our baby survived.

rakkaudellam

Avainsanat

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.