Kotitalouskriisi
26.4.2016

Pakkoavioliitto kuin vanha käsilaukku

Pakkoavioliitto kuin vanha käsilaukku

DSCF5150 

Sain kuvassa olevan repun isoäidiltäni viisitoistavuotiaana. Ensin vihasin sitä. Mutta sain jostain kuitenkin rohkeutta käyttää oudon mallista mustaa nahkareppuani. Repun käyttäminen julkisesti oli statement. Olin erilainen teini. Kaikilla muilla kavereillani oli Eastpakit tai Longchampit, sellaiset jotka kaikilla muillakin teineillä oli 90-luvun lopussa.

Luis Vuitton tiedetään sikakalliina merkkinä. Sitä se onkin. Futuristisen laukkuni hinta on varmaan ollut tuhansia markkoja (ehkä 1000 € ?). Kertaostoksena tuo summa voi tuntua älyttömältä. Mutta olen nyt käyttänyt reppuani käsilaukkuna vuodesta 1998 lähtien, eli lähes 20 vuotta! Kuinka moni laukku pystyy moiseen kestävyyssuoritukseen? Laukkua ei ole kertaakaan korjattu tai paikattu.

Tähän päivään mennessä laukku on maksanut siis 55 € / vuosi, mikä on ihan kohtuullinen hinta mukavasta ja tyylikkäästä repusta, joka kaikella todennäköisyydellä kestää käytössäni vielä toiset 20 vuotta. Ainoana uhkana näen armottomat kännit jolloin unohtaisin laukun jonnekin baariin (epätodennäköistä) tai etevän taskuvarkaan, joka veisi koko laukun.

Laukkuvallankumous käsin

Viime viikolla oli Vaatevallankumous ja some täyttyi kuvista, joissa kysyttiin Who made my clothes?. Ajattelin tietenkin osallistuvani, mutta tässä sitä ollaan myöhässä… Mutta se on inhimillistä! Kuten myös se, että laukkuni on valmistettu käsityönä Ranskassa. En sano, että kaikkien pitäis ostaa 1000 € maksavaa laukkua, mutta suosittelen silti ottamaan selville, missä vaate tai asuste on tehty.

Ja jos se täyttää omat eettiset kriteerit, kannattaa tuotteesta maksaa vähän enemmänkin. Itse en harmittele käsin tehtyjen tuotteiden hintoja. Kompensoin sillä, että nuukailen mutten. Siis ostan vähemmän.

Minulla on käsilaukun lisäksi muitakin 18-vuotta tai pidempään käytössä olleita vaatteita, kuten esimerkiksi nahkahousut, ratsastushousut, muutama mekko sekä takki. Takkia olen kyllä joutunut paikkaamaan muutamia kertoja. Siitäkin työstä maksan mielelläni.

DSCF5147

Onnekas pakkoavioliitto vapauttaa

Olen aina höristänyt korviani, kun kuulen juttuja järjestetyistä avioliitoista tai pakkoavioliitoista. Meille länsimaalaisille sana kalskahtaa negatiivisena, mutta asialla voi olla myös hyvät puolensa. Muistan intialaisen dokumentin, jossa iäkäs pariskunta kertoi onnellisesta pakkoavioliitostaan. He suorastaan ylistivät pakkoavioliittoa ja toisiaan.

Minulla on samanlainen asenne laukkuani kohtaan. Meidät on määrätty yhteen ja se on siinä. Rakastan vapautta, jonka saavutan luopumisen kautta. Yksi sellainen on uuden käsilaukun himo. Toisaalta olen varma, että saisin kehitettyä itselleni pakonomaisen tarpeen, jos vain antautuisin tunteelle (ja mainoksille ja muotilehdille).

Olen kuitenkin päättänyt viettää loppuelämäni tämän isoäitini minulle valitseman käsilaukun kanssa. Olen oppinut rakastamaan laukkuani juuri sellaisena kuin se on. Vaikka olihan minulla yksi hairahdus neonoranssin käsilaukun kanssa pari vuotta sitten. Tajusin heti, kuinka järjetöntä oli ostaa toinen laukku. Opin virheestäni todella paljon ja nyt osaan arvostaa luisvuittonia entistä enemmän ja syvemmin.

Jos joskus haluaisin ostaa uuden laukun, menisin terapiaan. Samaa suosittelen teille kaikille. Uuden laukun tai vaatteen himoa ei kannata tyydyttää ostamalla. Ainakaan joka kerta. Useimmiten järjettömän käyttäytymisen takana on jokin piilevä ongelma. Ostamalla uutta useimmiten yritämme täyttää henkistä tyhjiötä tai ammottavaa reikää sielussa.

Ostamisesta ja uuden haluamisesta vaan on tehty melkeinpä merkki henkisestä hyvinvoinnista. Shoppailua tarjotaan medioissa, leffoissa ja sarjoissa terapiana lähes mihin vaan vaivaan.

DSCF5139DSCF5164
Rakkaaseen käsilaukkuuni mahtuu lompakko, kalenteri (kyllä, vanhanaikainen paperikalenterini) sekä sekalaista pohjalle hautautunutta sälää. Tällä kertaa pohjalta löytyi viikko sitten ostamani tuore kurkuma.

Avainsanat

Kommentit

Vähän ohi aiheen, mutta tuo kassista löytynyt tuore kurkuma ei näytä ollenkaan kurkumalta…Eikö kurkuma ole oranssimpi?

Loistava kirjoitus! Toivon, että minullekin olisi suotu myös pakkoavioliitto johonkin noin kauniiseen ja laadukkaaseen laukkuun. Joskus ammoin minulla oli (oikea) tarve aitonahkaiselle laukulle, muttei budjettia sen ostamiseen, niin tein sellaisen itse vanhoista nojatuolin nahkaverhoiluista. On muuten lempilaukkuni, edelleen.
PS. Tykkään hulluna sinun tyylistäsi kirjoittaa.

Maria

Kiitos! Laukkusi kuulostaa hienolta!

Hyviä havaintoja Valtiotieteilijältä ja Anna Oktoberilta. Itselle heräsi samankaltaisia ajatuksia kun luin postaustasi. Kaikille ei ole vaihtoehtona ostaa edes sieltä kirpputoreilta sitä vanhaa laadukasta designia, vaan täytyy kirpparillakin tyytyä ostamaan edukkaita ketjukauppojen tuotteita. Osaksi se on varmasti opittua (”ei nyt sitä kalleinta tarvitse ostaa, tämä on aivan hyvä”/”ei me olla hienostelijoita, ostetaan tuo halvin”), mutta myös elämäntilanteesta johtuvaa. Se että ostaa kerralla laatua monen halvemman tuotteen sijaan vaatii suurelta osalta ihmisistä kohtuuttomia pihistelyjä muualta. Ehkä ei olekaan niin järkevää säästää siihen suomalaista käsityötä olevaan merkkihuiviin, jos täytyy säästää rahaa lapsien syysvaatteisiin tmv. Onneksi jokainen pystyy tekemään fiksuja ja ekologisia päätöksiä omaan elämäänsä sopivilla tavoilla. Onhan henkkamaukan ostaminen kirppikseltä kuitenkin fiksumpaa ja ekologisempaa kuin uutena kaupasta. Oli syy sitten rahan säästö tai maapallon pelastaminen.

Mä sitten pidän sun tyylistä kirjoittaa, suoraan ja ehkä himpun verran provosoivasti joissain jutuissa, mutta loistavasti! En ole kauaa lukenut blogiasi, mutta kun tämän löysin, kävin samalta istumalta sen kokonaan läpi nyökytellen ja ”ah, miten en tätä tajunnutkaan” sisäisin huudahduksin. Sulla on juuri sitä asennetta eikä vaan lässynlässyä ja tästä blogista onkin tullut lempparini.

Mulla ei ole käsilaukkua. Olen hairahtunut toisinaan ja ostellut fb-kirppiksiltä jos jonkinmoista, mutta hetken katseltuani myynyt ne pois. Kuljetan reppua, saman merkkistä kuin mulla oli koulussa ekasta luokasta asti, reppu ei tosin harmikseni ole sama, en tiedä mitä sille siniselle Kånkenille kävi.
Tyydyn siis reppuuni kunnes saan joskus himoitsemani, eli mummini vanhan Longchampin käsilaukun, jota mummini vielä onneksi tarvitsee.

Ostamisesta yleensä. Monesti tulee tarve saada jotain, halu. Menen kaupaan ja hypistelen hetken ja huomaan ajatuksen päässäni ”tarvitsenko tätä”, no selkeätähän se on, että useimmiten en tarvitse ja se jää kauppaan.

Ihana palaute. Kiitos!
Teen just tota samaa kun tekee mieli ostaa jotain. Sit on ihana mennä kotiin ilman ostoksia.

Kulttuurinen pääoma on yhteiskuntatieteiden termi, joka liittyy voimakkaasti yhteiskuntaluokan käsitteeseen, joka kyseisellä alalla on yhä käyttökelpoinen ja todellinen kysymys. Kulttuurista pääomaa ei niinkään opita, vaan se on seurausta juuri esimerkiksi luokka-asemasta. Kirjoituksesi edustaa kiistämättä tietynlaista elitismiä. Jos kulttuurinen pääoma kiinnostaa, suosittelen esim kirjaa Purhonen ym.: Suomalainen maku.

Kyse lienee ennen kaikkea sosiaalisen luokan ja omistamisen suhteesta, josta mm. Ilana Aalto on blogissaan kiinnostavasti kirjoittanut. Vain hyvin harvoilla meistä on isoäiti, joka osaa/ymmärtää/haluaa/omaa resurssit opastaa lapsenlastaan LAADUN pariin. Pitkään pidin omaa kulutuskäyttäytymistäni poikkeuksellisen järkevänä (samoin kuin Maria Nordin käytän yhä teininä lahjaksi saamiani huippulaatuisia vaatteita/asusteita/huonekaluja ja kuuliaisesti käytin niitä LAADUN takia, ainoana ”muodikkaassa” ystäväpiirissäni ja ostin kirppiksiltä halvalla hyljeksittyjä design-tuotteita), enkä yhtään käsittänyt, miksi joku yhtä vähävarainen kaverini ei tee samoin vaan ostaa halpaa ja huonoa… Iän ja kokemusten karttuessa olen tajunnut, että kyseessä ei ehkä olekaan yksilöllinen ominaisuus vaan KULTTUURINEN PÄÄOMA, jonka näiden, meidän, etuoikeutettujen lasten saamien lahjojen myötä on välittynyt – on etuoikeus paitsi saada arvokkaita lahjoja, mutta vielä suurempi saada kasvaa ja elää niin, että oppii tunnistamaan laadun. Eli – Nordinin tavoin kannatan yhä tavaroiden valitsemista ja hyväksymistä elinikäisiksi seuralaisiksi, mutta se, että se ei kaikilta suju notkeasti kertoo paljosta muustakin kuin yksityisistä valinnoista.

Kiitos. Näin on. Toisaalta, tässä on myös jotain minun itseni oppimaa. Nimittäin isoäitini kannustaa myös himoshoppailemaan. Sain hänet hulluuden partaalle kun en suostunut ottamaan hänen lahjojaan vastaan.
Mutta miten sitä kulttuurista pääomaa sitten opitaan? Onko tästä kirjoituksestani mitään hyötyä?

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.