KIRPPU
7.2.2017

KESKOSEN VANHEMMAT

KESKOSEN VANHEMMAT

Kun heräsin sektion jälkeen minulle kerrottiin että tyttö on Helsingissä, sen enempää tietoa ei ole. Tyttäreni syntyi RV32+5 ja saimme myöhemmin tietää hänen olevan 2,3 kiloa ja 44cm pitkä, keskonen. Teholla lohdutettiin sanomalla ”Hyvät viikot, hyvän kokoinen, ei syytä huoleen. Noin iso selviää kyllä.” Vasta 7 tuntia leikkauksen jälkeen saimme nähdä hänet ensimmäistä kertaa ja sain pitää häntä sylissä. Tunteet olivat niin ristiriitaiset. Onni siitä että hän oli elossa, huoli kaikista letkuista ja miten pieni hän oli.

Saimme teho osaston esitteitä, keskoslapsen vanhemmille. Mutta mitä se tarkoittaa? Milloin hän pääsee teholta? Milloin hän saa nuo letkut pois päästään, jaloistaan ja nenästään? Ja ennen kaikkea, milloin hän pääsee kotiin? Emme vieläkään tiedä koska vastausta ei ole, mennään päivä kerrallaan. Päivät tuntuvat niin pitkiltä, aika matelee eteenpäin tai junnaa paikallaan. Tiedämme että asiat voisivat olla pahemmin. Tämän tietää varmasti joka ikinen joka on viettänyt aikaa naistenklinikan osastolla 53, tai osastolla K7. Epätietoisuus on pahin, valmistautuminen ilman tarkkaa aikataulua hermoja raastavaa, iloa koska meidän tyttö kasvaa, surua koska hän syntyi liian aikaisin ja kyyneliä päivän päätteeksi kun lapsi pitää jättää osastolle muiden hoidettavaksi. Sellaista surua en ole kokenut koskaan aiemmin. Surua, vaikka kaikki on hyvin.

”Vielä koskaan en ole odottanut mitään hetkeä hartaammin. Vielä koskaan en ole kärsinyt mitään hetkeä tuskallisemmin. Vielä koskaan en ole rakastanut mitään hetkeä syvemmin. Vielä koskaan en ole lahjoittanut mitään hetkeä sydämellisemmin. Vielä koskaan en ole kiittänyt mitään hetkeä rehellisemmin. Sinä hetkenä synnyit sinä.”

Siirryimme teholta vastasyntyneiden valvonta osastolle ja sieltä vielä jatkohoitoon kätilöopistolle. Hän syö ja kerää voimia ja kasvaa pikkuhiljaa. Hän avasi silmänsä ja nyt tiedämme että ne ovat siniset, kuten isälläkin. Hän syö jo tuttipullosta jonkunverran, ollaan iloisia ja ylpeitä jo kymmenestä millistä, surullisia lopusta jotka menevät nenämahaletkun kautta. Toistelemme että meillähän on kaikki hyvin, mutta ”kunhan hän pääsisi kotiin..”. Tiedämme vanhempia joiden lapset ovat syntyneet alle kilon painoisina, taistelleet hengityskoneissa ja ties kuinka vaikeiden sairauksien kanssa. Yritämme pysyä vahvoina, koska meillähän on kaikki hyvin, meillä ei ole hätää, ennusteet ovat hyvät, syytä huoleen ei ole.

Olemme vanhempia mutta lapsemme ei ole kotona meidän kanssa. Tiedämme että näin on parempi koska sairaalassa apu on heti saatavissa, mutta niin tyhjältä tuntuu. Saamme kädestä pitäen opastusta vauvan hoitoon ja kysymyksiin saa heti vastauksen, minä ehdin toipua sektiosta, ehdimme hankkia loput vauvatarvikkeet, meillä on mahdollisuus nukkua läpi yön ja lapsemme saa silti hoitoa vuorokauden ympäri. Jotkut voisivat jopa sanoa että olemme etuoikeutettuja.

Varauduimme kahteen tai kolmeen viikkoon, mutta tiedämme että ei kannata suunnitella aikataulua. Kotiinpääsy on vasta mahdollinen kun tyttäremme on onnistuneesti ollut ilman lääkitystä 8 päivää, eli yli viikon ja lääkitystä lopetettiin eilen. Monet ovat lohduttaneet sanomalla että ”ette menetä mitään aikaa, hänenhän ei pitäisi olla syntynyt vielä” ja olette oikeassa. Mutta pari viikkoa sitten hän oli mukanani vuorokauden ympäri, tunsin hänen liikkeet ja juttelin hänelle (vatsalle), mutta nyt olemme erossa, meidän välissä on pitkä välimatka ja minulla on jatkuva epätietoisuus, ikävä ja huoli mutta myös kiitollisuus siitä että ollaan molemmat elossa. Vaikka oli minuuteista kiinni, ollaan molemmat vielä tässä, ja meillä on kaikki hyvin.

En ikinä tiennyt että voisin rakastaa näin paljon, ihan siihen pisteeseen että sattuu koska sydän on niin täynnä. Enkä ikinä tiennyt miten paljon rakastan Kirpun isää ennen kun näin miten paljon hän rakastaa Kirppua. Välillä itken ilostakin, kun näen ne kaksi minulle tärkeintä asiaa yhdessä. Ne kaksi jotka ovat korvaamattomia, ne kaksi jotka ilman en enää osaisi elää. Ne kaksi jotka antoivat elämälleni uuden merkityksen, jonka vuoksi tekisin mitä vaan ❤️.

Avainsanat

Kommentit

Kaikkien vastasyntyneiden silmät näyttävät sinisiltä. Lopullinen väri tulee vasta noin 2 vuotiaana.

Saa nähdä sit jos muuttuis vihreiks, et tytöllä olisi edes jotain mun näköäkin 🙈 muistuttaa kyllä niiiin iskää tällä hetkellä 😍

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *