Raskaus
26.11.2016

MILTÄ KESKENMENO TUNTUU?

MILTÄ KESKENMENO TUNTUU?

Muistan miten heti suhteen alussa puhuttiin lapsista ja että molemmat haluamme vähintään kaksi lasta. Kesällä 2014 menkat olivat myöhässä ja yllätys suuri kun raskaustestiin ilmestyi kaksi viivaa. Olin shokissa, paniikissa, ihan hukassa. Mieheni taas oli onnen kukkuloilla, ja pikkuhiljaa mun järkytys muuttui innoksi ja iloksi. Katselimme uutta autoa, lastenvaunuja, isompaa asuntoa. Olimme molemmat niin innoissamme, meistä tulee vanhempia. RV8 alkoi runsas verinen vuoto. Meistä ei tullut vanhempia. Olin taas shokissa, paniikissa, ihan hukassa. Olinko tehnyt jotain väärin?

Luimme keskenmenoista, miten yleisiä ne ovat. Päätettiin yrittää uudestaan, koska nyt halusimme lapsen, perheen. Tulin raskaaksi, voi sitä ilon määrää. Tällä kertaa kaikki menee varmasti paljon paremmin. RV7 iski hirveät vatsakrampit, verinen vuoto, hyytymiä, tuskaa. Ei, tällä kertaa ei mennyt paremmin. Lopetimme yrittämisen, muutimme uuteen isompaan taloon. Olisi ainakin enemmän tilaa, sitten kun taas yritämme lasta. Sitten kun saamme lapsen.

Talvella tein positiivisen raskaustestin, vähän skeptisiä oltiin että miten tässä menee. Olin väsynyt, minulla oli jano koko ajan, oksensin välillä. Raskausoireet ovat hyvä merkki, eikö vain? Varasin ajan varhaisultraan, olin niin innoissani, vihdoinkin päästiin näin pitkälle. Tuulimuna, joudutaan keskeyttämään lääkkeellisesti. Sain pienen paperisen pussin täynnä pillereitä. Muistan miten tärisin kivuista, oksensin, itkin pahaa oloani. Onneksi olin juuri vaihtamassa työpaikkaa, ja pidin 2 viikkoa lomaa. Lomaa surra. 2 viikkoa ei mitenkään riittänyt suruun, mutta jotenkin oli vaan pakko puskea eteenpäin.

Tämän jälkeen sain vielä 3 keskenmenoa. Emme enää olleet innostuneita kun tein positiivsen raskaustestin. Emme suunnitelleet auton vaihtoa isompaan, tai katottu lastentarvikkeita. Odotimme vaan että se taas menisi kesken. Emme enää yllättyneet kun se meni kesken. Lähetin miehelleni viestin ”vuodan verta”, hän vastasi ”ok”. Murjotin, olin puhumatta, vetäydyin omiin oloihin. Tuijotin meidän omakotitaloa, tulevia lastenhuoneita. Liian iso meille kahdelle, mutta en pysty tekemään mitään asialle. Tutkimuksien mukaan minussa ei ole vikaa, syytä keskenmenoihin ei löydetty. Tiesin että mieheni haluaa lapsia, enkä pystynyt niitä antamaan. Se syyllisyyden tunne. Hän luopuu omista unelmistaan minun takiani. 

Kaikista rankin kokemus oli pari kuukautta ennen meidän häitä. Olin raskaana ja pääsin taas ultraan asti. Toinen tuulimuna, joudutaan keskeyttämään. Itse keskeytys oli minulle tuttua puuhaa, mutta kehon reagoiminen ei. Verinen jälkivuoto kesti melkein kuukauden. Polttareillani, joita juhlittiin viikko ennen häitä valitin vatsakipuja, popsin panadolia päivän mittaan ja menkat alkoivat. Vaihdoin tamppoonia tunnin välein, olo oli tukala. Joimme margariittoja baarissa, pidin käsiä sylissäni, jotka yhtäkkiä olivat ihan veren peitossa. Menimme kaason kanssa vessaan, samaan koppiin. Hän kysyi jos vielä pissaan? En koskaan pissanut. Lorina oli valuvaa verta. Koko vessa näytti teurastamolta, kaaso soitti paniikissa kyydin meille. Kiittelin jumalaa että minulla oli mustat farkut päällä kun kävelimme ulos baarista.

Jätesäkki auton takapenkille jonka päällä istuin. Katselin jalkojani jotka olivat veren peitossa, sinne meni nekin balleriinat. Väittelyä että pitäisi mennä sairaalaan. En suostunut, halusin kotiin, mieheni luokse. Hyppäsin suoraan suihkuun, mieheni siivosi verisiä jalanjälkiä mopilla. Kello oli 3.05, makasin makkarin lattialla ja pidin mieheni kädestä kiinni. Rakastathan minua vaikka olen viallinen? Hän vastasi Kyllä. Vaikka en pysty antamaan sinulle lapsia? Hän vastasi Aina. Nukahdimme. Tasan viikko sen jälkeen mentiin naimisiin, tuska jälleen menetetystä lapsesta erittäin läsnä.

Hääpäivänä iskettiin monta puukkoa sydämmeen. Noo, milloin meinaatte saada jälkikasvua, vai onko jo tulossa? Nyt, heti, tai oikeastaan olisi jo, jos olisi meistä kiinni. Mutta tiesimme jo tässä vaiheessa molemmat että tulemme tuskin saamaan lapsia, ikinä. Emmekä enää uskaltaneet yrittää. En olisi kestänyt toista keskenmenoa, menetystä, epäonnistumista. Halusimme lapsia, mutta söin ehkäisypillereitä. Ongelma ei koskaan ollut raskaana tulemisessa, vaan pysymisessä. Häämatkalla joulukuussa 2015 keskusteltiin adoptiostia. Jos se olisi ratkaisu? Luovuimme siis toivosta biologisista lapsista kokonaan.

Kesäkuussa tein positiivisen raskaustestin. Mitäköhän väliä sillä, kesken se menee kuitenkin. Odotin RV8 kunnes soitin neuvolaan. Pääsin varhaisultraan, sydän sykkii ja kaikki on ok. Siis mitä, kaikki on ok? En silti pystynyt innostumaan raskaudesta. Koska kesken se menee kuitenkin. Edelleenkin tämä tilanne tuntuu epätodelliselta, RV25 meneillään ja silti en vieläkään usko että vauva pääsisi ihan syliin asti. Jatkuvaa analysointia että onko kaikki tällä kertaa oikeasti hyvin? Luulen että pystyn rentoutumaan vasta synnytyksen jälkeen.

Avainsanat

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *