Äitiasiaa
12.8.2017

Mustasukkaisuus pikkusisaruksen syntymän jälkeen

Mustasukkaisuus pikkusisaruksen syntymän jälkeen

P6200005P6200011

Se on jännää miten vauvan syntymän jälkeen kotiinpalatessa vastassa olikin paljon isompi tyttö kuin mitä oli lähtiessä. Jotenkin hassua että tyttö ihan kasvoi silmissä ja vauvaan verrattuna meidän pikkutyttö olikin meidän silmissä yhtäkkiä aivan todella iso.

Tyttö tuli heti ensimmäisenä päivänä katsomaan meitä sairaalaan kun munkin olo oli niin hyvä, etten näyttänyt kärsivältä. Hän kurkki vauvaa kiinnostuneena ja oli ehdottomasti positiivinen minun vieressäni istuessaan.

Kotiin päästyämme ensimmäinen sanoisinko viikko-pari meni sellaisessa honeymoon -vaiheessa eikä mustasukkaisuutta juuri esiintynyt. Ehkä tyttö ajatteli että vauva on vain vierailulla ja lähtee kyllä ”kotiin”.  Mä kyllä koin syyllisyyttä tuona aikana sit senkin edestä kun olin niin kiinni nälkäisessä vauvassa lähestulkoon kellon ympäri ja toki siitä tuli paha mieli kun tyttö halusi selkeästi juuri minun huomiotani aina välillä juuri siinä kohdin. Mieheni ottikin tytön viihdyttäjän roolin ja minä yritin irtaantua esimerkiksi lukemaan iltasatua jne. Mutta ei se kyllä helppoa ollut noin henkisesti. Tietyllä tavalla siinä tosiaan kokee syyllisyyttä siitä, että on tuonut toisen lapsen kotiin ja jopa sääliä omaa lastaan kohtaan kun ei kykene venymään kaikkeen.

Parin viikon jälkeen meillä alkoi mustasukkaisuus, tai ehkä sanoisin niin että vauvan tulo laukaisi uuden uhmakauden, joista on toki jo aiemminkin kokemusta. Tämä oli kuitenkin melkoinen. Vauvaa kohtaan tyttö on todella hellä ja kokee selkeää hoivaviettiä, mutta meitä vanhempia koetellaan välillä oikein kunnolla. Etenkin kombo väsynyt + nälkäinen on todella hazardi ja tässä talossa onkin koettu kunnon itkupotkuraivareita välillä oikein kunnolla. Välillä saa laskea kymmeneen (tuhanteen) kun toinen koettelee rajojaan ja kapinoi selkeästi verrattuna aiempaan. Hampaita pestessä juostaan karkuun, ruokapöytään ei tulla vaikka pyydetään jne, sellaista arjen kapinointia.

Hyvin ollaan kuitenkin pärjätty tähän asti, vaikka välillä ruoka jäähtyy kun setvitään asioita läpi ja nukkumaanmeno viivästyy kun ei saa mennä unten maille ”riidoissa”. Aina ollaankin tähän mennessä onnistuttu homma selvittämään ja keskustelemaan asia läpi. Nyt itseasiassa onkin ollut ehkä pikkasen heltymään päin, mutta kyllä uhmaa selkeästi on edelleen.

Nyt minä kykenen kuitenkin hieman enemmän tekemään juttuja tytön kanssa ja pyrinkin siihen että käydään yhdessä vaikka suihkussa/kylvyssä, luetaan jne, jotta hän muistaa sen, että on ihan yhtä rakas ja tärkeä kuin aina ennenkin. Ja toki me sitä olemme hänelle toistuvasti kertoneetkin ja selittäneet että pikkuveli ei suinkaan ole viemässä hänen paikkaansa vaikka äiti nyt aika kiinni onkin. Toki sekin on ehkä lapselle vaikea ymmärtää, että vauvan itkuun haluaa vastata aika nopeasti ja siinä saattaa esim joku toinen hänen kanssaan tehty askare jäädä kesken. Eihän hän näe nimittäin sitä, että vauva ei ymmärrä asioita samalla tavoin ja on toki vielä todella paljon epäitsenäisempi häneen verrattuna ja kaipaa siinä mielessä ”nopeampaa” vastausta.

Niinä hetkinä kun mulla on huono omatunto ajattelen vain sitä mikä rikkaus sisarussuhde on. Jakaminen on kuitenkin erittäin tärkeä taito ja jotenkin se ajatus siitä, kuinka he voivat vielä meidänkin ajan jälkeen olla osa toistensa perhettä tekee mut iloiseksi. Olen kyllä todella kiitollinen siitä, että meille on kaksi lasta siunaantunut, vaikkei tämä alku nyt tästä perspektiivistä lähtien helppo olekaan. Sanoisinkin niin, että toisen kanssa on paljon helpompaa noin muuten, mutta se uuden perhedynamiikan löytäminen voi olla välillä aika raskasta ja vaikeaakin, siinä mielessä siis ihanaa, että vauvanhoito itsessään on ”helpompaa” eikä ole sitä äidiksi kasvamista enää samassa syssyssä niinkuin ensimmäisen kanssa oli!

Nyt kun vauvan syntymästä on kuusi viikkoa alkaa mun mielestä kuitenkin jo helpottaa. Liekö sattumaa vain, mutta vauvalla on aika selkeitä unirytmejä iltaisin/öisin, joten olemme päässeet osittain kiinni rutiineihin ja se toki tyynnyttää tilannetta kaikin puolin. Ja toki olemme olleet onnekkaita siinäkin mielessä, että täällä on käyneet isovanhemmat hyvin tiheästi pitämässä myös tytölle seuraa. Mielenkiintoista onkin ollut huomata että kaikkein suurin mustasukkaisuus on ollut isovanhemmista ihan alussa, mutta sekin on helpottanut jo todella paljon.

Summa summarum. Meillä on kyllä koettu iso ”vaihe” pojan syntymän jälkeen, mutta pikkuhiljaa alkaa helpottamaan. Me kuultiin itseasiassa tähän liittyen sanonta ”threenager” joka on muunnos teenagerista ja se kyllä pitää paikkansa. Uhmahan kestää aina kahdesta vuodesta eteenpäin ja niitä kausiahan tulee vaikka millä mitalla ja sit taas välissä on pidempiä hetkiä kun ei ole mitään. On muuten yhtä kautta kauden perään koko lapsen kasvu ja kehitys. Jotkut kaudet helpompia, toiset vaikeampia, mutta kyllä kaikesta selvitään ja niinhän sitä sanotaan, että ne parhaimmat jutut elämässä eivät ole niitä helpoimpia!<3

Mitenkä teillä näkyi mustasukkaisuus ja kertokaa muuten sekin minkä ikäinen esikoisenne oli kuopuksen syntyessä? Kauan mustasukkaisuus kesti ja minkälainen tilanne on nyt?

Kommentit

Meillä oli poika vasta 1v2kk kun tyttö syntyi ja niin pienenä ei ei mustasukkaisuutta oikein ollut, oli innokas pikkusiskon hoitaja. Vasta nyt kun ovat 3 vuotta ja 2 vuotta mustasukkaisuutta ilmenee samalla uhmaikä tavalla. Tyttö on isästä enemmän mustis kun minusta 😂. Sekä meiltä löytyy myös mustasukkaisuutta isovanhemmista. Ja sen haluan sanoa että Xenian molempia blogeja on aivan ihana lukea koska ne ovat vaan niin hyviä ja olen saanut itse niistä paljon iloa sekä vinkkejä. En ole koskaan ymmärtänyt tuota ilkeää kommentointa jonkun nimimerkin takaa, kertoo ihmisestä paljon. Ja myös minä olen hoitanut lapsiani hiuksen auki, taaperoa että vastasyntynyttä ja selviydyin eikä lapsetkaan kärsinyt 😂 ( niin kuin muutkin äidit) Ihanaa syksyn aikaa Xenian perheelle ❤️

Teksti oli kuin omasta elämästä! Täysin samanlaista menoa täällä, poika 3v ja pikkupoika 3vko. Valmiiksi jo hirvittää, kun jään poikien kanssa keskenään miehen loman loputtua🙈

Pidätkö aina lapsia hoitaessasi hiuksesi auki?

Voi voi, raskautenne ei silmänräpäyksessä alkanut. Meillä kesti 12 vuotta ja sitten saimme vauvan, 35 vuotiaina. Tuntuu tosi turhauttavalta juttusi. Oletko koskaan ajatellut asettua asiassa kuin asiassa toisen ihmisen asemaan?

No jestas, mistäs nämä mielensäpahoittajat ovat nyt löytäneet tiensä näihin blogeihin omaa ahdistustaan purkamaan? Faktahan on,että vaikka joku kertoo kuinka on nukkunut/raskautunut/imettänyt tms. onnistuneemmin/helpommin/paremmin kuin sinä, ei hän siinä samalla vähättele sinua/kokemaasi.
Sitä paitsi, tällä näiden martyyrinviitan kantajien logiikalla; mitä sinä valitat, sinullahan on lapsi. Kaikki eivät sellaista saa. Ajatteleppa niitä lapsettomia. Ei mul muut.

Xenia

<3

Kyllä, maailmassa on lapsettomuutta, köyhyyttä, nälänhätää, lista olisi loputon. Xenia kirjoittaa omasta elämästään ja tekee sen aika ”pintapuolisesti”. Tällä tarkoitan siis sitä että hän ei (tietenkään) kerro blogissaan kaikkea omasta elämästään, ota poliittisesti kantaa asioihin ymym. Emme koskaan voi tietää mitä muut (tuntemattomat) ihmiset käyvät läpi elämässään, niin hyviä kuin surullisiakin hetkiä. Xenian pitäisi tässä tapauksessa kirjoittaa joka blogitekstinsä anteeksi pyytelevästi, ”tänään oli hyvä päivä koska X, mutta tietenkin ajattelin niitä joilla ei näin ole” Punainen lanka katosi ajat sitten päästäni, toivottavasti siitä jtn sai selvää 😀 Ja ”Tyttö”, teillä on nyt vihdoin lapsi, mutta kuulostat silti kovin katkeralta? En tietenkään voi tietää koko tarinaasi, mutta iloitse lapsestasi!

Heh, Täällä onkin niin päin että perheen pienin nyt 1v 8 kk on supermustis isommille sisarilleen ja suutuspäissään lähtee kävelemään toiseen huoneeseen jos satun esimerkiksi nappaamaan isommat syliin. Hän haluaisi kaiken huomion kaikilta 24/7. 😀 Vanhemmat lapset ovat jo kouluikäisiä ja osasivat ottaa vauvan jo aika hienosti vastaan silloin kun se saapui ja edelleen ihan loistavia ”rooleissaan”<3 tsemppiä uhmaan. Sitä riittää kyllä varmaan aikuisuuteen asti. Ainakin näin kokemuksesta, joku on aina eri mieltä jostain asiasta :'D Se ei ole vielä kymmenessä vuodessa kadonnut mihinkään ja kohta murrosikä niin tuskin helpottaa silloinkaan 😀

Meillä on 2 v 3 kk ikäinen tyttö ja 2 kk ikäinen poika ja meno on ihan mahdotonta. Tyttö on niin mustasukkainen. Hän koko ajan vaan itkee ja haluaisi olla jatkuvasti sylissä. Isi ei kelpaa yhtään mihinkään vaan kaikki pitäisi saada tehdä äidin kanssa. Tämä taas on mahdoton yhtälö vauvan kanssa. Poikaa kohtaan tyttö on useimmiten hellä ja hoivaava, mutta välillä on lyömässä ja nipistelemässä. Päiväunille tyttö ei suostu enää mitenkään. Ennen 12 tunnin putkeen nukutut yöunetkin ovat lyhentyneet johonkin 10 tuntiin. On varmasti väsynyt, mutta kun ei suostu nukkumaan. Jos jollakin on hyviä neuvoja, miten tämä tilanne saataisiin helpottamaan, kuulisin ne mielelläni. Olo itsellä on kovin surullinen ja lohduton kun en enää tiedä mitä tekisin. Tuntuu, että ’pilasin’ ihanan esikoiseni tekemällä hänelle itsekkäästi sisaruksen. 🙁

Meillä vasta yksi lapsi, joten sisaruksista ei vielä kokemusta. Mutta kahteen lapseen liittyen muistui mieleeni jäänyt jonkun asiaa tuntevamman kommentti, että vanhemmat usein kokevat turhan paljon syyllisyyttä sen vanhemman lapsen vuoksi, hänhän on saanut olla ainokainen ja täyden huomion kohteena niin kauan kunnes toinen lapsi syntyy. Toinen lapsihan on se, joka ei koskaan saa kokea sitä samaa ”täyttä huomiota” mitä esikoinen. Teilläkin esikoinen osaa kyllä jo vaatia huomionsa. 🙂 Jospa tämä toisi uutta näkökulmaa asiaan. Mukavaa vauvasyksyä! 🙂

Meidän tytöillä ikäero on tasan 3 vuotta. Esikoisen mustasukkaisuus näyttäytyy kuten teilläkin, uhmakausi on päällä. Vauva on nyt 5kk ja esikoinen 3v 5kk. Toivon, että nyt loman loppuessa arjen rutiinit tuovat vähän helpotusta. Huomaa kyllä, kuinka tärkeää myös isommalle lapselle on säännöllinen uni-, ruoka- ja ulkoilurytmi 🙂

Meillä neljä lasta ja ikäerot 1v 5 kk-2 v 2kk edelliseen lapseen. Muilla ei oo ollu mitää mustasukkaisuutta mutta toi pienin ikäero aiheutti vajaassa puolitoistavuotiaassa sen, ettei äiti enää kelvannut mihinkään. Vuosi siinä meni ja sen jälkeen alkoi äitikin taas kelvata. Mutta todella helpolla ollaan sen suhteen päästy.

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.