Yleinen
22.12.2016

Mieheni on ollut synnytyksissä minun kallioni

Mieheni on ollut synnytyksissä minun kallioni

Ah, tämä vauvakuume pistää väkisinkin selaamaan koneelta kuvia synnytyksestä, sekä muistelemaan kaikkea mitä niihin hetkiin on mahtunut. Yksi ihana asia niistä nousee ensimmäisenä mieleen ja se on onni siitä, että puolisoni on ollut synnytyksissä mukana. Oli synnytys ollut sitten pitkä tai lyhyt, niin mieheni on ollut synnytyksissä minun kallioni. Se johon tukeutua kivun tullessa. Hän on ollut se oma turvallisuuden luoja, vaikka olisikin vain istunut penkillä hiljaa selaten lehteä. Riitti, että hän vain oli paikalla.
Esikoisen synnytys oli pitkä, melkein seitsemäntoista tuntia. Sairaalassa taidettiin olla reilut kuusi, mutta nekin tuntui piinallisen pitkiltä. Tuolloin mieheni hieroi selkääni, lämmitti kaurapussia, soitti hoitajaa paikalle, piti kädestä, antoi juotavaa ja kesti kaiken urhollisesti loppuun asti, vaikka sairaala on paikka jota hän inhoaa yli kaiken. En tiedä miten olisin selvinnyt tuosta kaikesta ilman mieheni tukea. Lopulta se hetki, kun ollaan yhdessä tuijotettu pientä juuri syntynyttä lastamme on yksi tärkeimmistä ja onnellisimmista hetkistä koko elämässä. Siinä on niin vahva rakkauden tunne, ettei sen suurempaa tunnetta voi kokea.

Esikoisen synnytys kuitenkin oli sellainen, joka sai mieheni miettimään, haluaako mahdolliseen seuraavaan synnytykseen ollenkaan. Pahinta kaikista oli nähdä minut kivuissa, eikä sille voi tehdä mitään. Mutta luulen, että todella moni isä ja synnytyksessä oleva tukihenkilö kokee vastaavanlaista tunnetta. Puhuimme asiasta kun odotin toista ja onneksi sain mieheni jälleen tuekseni, sillä synnytys olikin aika nopea ja kivuton. Kun tiesi mitä on tulossa kipuun osasi varautua ja kroppa kesti mielestäni supistukset paremmin. Osasin jopa välillä rentoutua, joka auttoi huomattavasti. Tuolloinkin mies pääsi hieromaan selkää ja pitämään kädestäni.

Seuraavilla kolmella kerralla mies on tullut helpommin synnytyksiin. Tosin, niillä kerroilla lapset ovat syntyneet niin nopeaan, että hyvä jos olemme tajunneet, että vauva jo syntyi. Nämä synnytykset ovat olleet niin nopeita, että myös tämä synnyttäjä on ollut vauhdista välillä hämillään. Kivut ovat iskeneet kuin puskista ja olen ollut sen verran kipeä, ettei minuun ole voinut edes koskea. Esimerkisi viimeinen synnytys eteni niin huimaa tahtia, että viimeiset viisitoista-kaksikymmentä minuuttia olin kipeä ja silmät kiinni ollessani en edes tiennyt, onko mieheni vierelläni vai missä. No vieressä hän ei ollut, mutta minulle riitti tieto, että hän on samassa huoneessa ja ihan lähellä kuitenkin.
Voisin näin omasta puolesta sanoa isille, jotka ovat synnytyksessä mukana, että vaikka tuntuu ettet osaa tehdä mitään ja koet olosi sen vuoksi ehkä tarpeettomaksi, niin parasta on se, että kumppanisi tietää sinun olevan siinä. Tietää, että lähellä on ihminen, ketä tarrata kädestä, kenelle voi kiroilla ja huutaa kipua, kenelle voi vannoa ettei enää ikinä tulla tänne ja hetkessä perua sanat. Tietää, että se ihminen on kanssasi jakamassa yhtä maailman ihanimmista hetkistä. 
Synnytyksessä ei ole oikeaa tapaa toimia tai ole oikeita sanoja joita sanoa. On vain mentävä tilanteen mukaan. Joskus on ihan ok vain istua hiljaa tuolilla ja vaikka lukea lehteä. Joskus pitää hieroa selästä niin kauan, että omat kädet ovat siitä jo ihan väsyneet ja joskus pidetään kädestä, vaikka nainen tuntuisi sen runnovan. Kuitenkin kaikista tärkeintä on tukea ja olla läsnä. Jokainen sillä omalla tavallaan. Ei siis oteta paineita siitä. Ja jos synnytyksessä iskeekin komplikaatioita, niin on oman rakkaan tuki silloin korvaamatonta.

Olen kiitollinen miehelleni saamastani tuesta ja siitä, että hän on ollut läsnä vaikka se on välillä ollutkin vaikeaa katseltavaa. Olen myös kiitollinen siitä, että hän on ikuistanut pienen ensimmäiset hetket. Synnytykset ovat kokonaisuudessaan olleet upeita kokemuksia. Kivun kestää ja sen kärsiikin, kun palkintona on jotain niin upeaa kun oma lapsi. Se on tapahtuma, jota äiti ja tuskin isäkään koskaan unohtaa.
Onko sinun puolisosi ollut mukana synnytyksissä, vai kenties joku muu? Vai oletko ollut synnyttämässä ihan yksin?

Avainsanat

Kommentit

Vai, että on ollut miehille niin järkyttävä kokemus… Ompas kyllä aikamoista uhriutumista heidän osaltaan, kun toinen on kuitenkin siinä se joka kokee kovia kipuja. Ilmeisesti on niitäkin tyyppejä, jotka haluavat poimia vaan ne mukavimmat ja helpoimmat asiat vanhemmuudesta ja jäädä kotiin tosipaikan tullen. Kukaan ei ole mielestäni sellaista puolisoa ansainnut.

Kyllä se voi olla kova paikka, kun näkee toisen kärsivän. Eikä se tarkoita, että haluaisi poimia vain ne mukavimmat asiat vanhemmuudesta. Mieheni on loistava puoliso.♥

Mulla miehelle jäi ekasta synnytyksestä niin järkyttynyt olo, että sovittiin, että jää hoitamaan esikoista kotiin toisen synnytyksen aikaan. Tukihenkilönä oli siskoni. Kolmanteen sain taas miehen mukaan. 🙂

Kiva, että uskaltautui kuitenkin mukaan vielä kolmannella kerralla. 🙂

Meillä mies oli mukana ja sanoi ettei koskaan enään tuu mukaan. Tosin eiköhän mieli vielä muutu 🙂 hänestäkin kaikkein kamalinta oli se kipu jonka kestin ja se että kielsin olla koskematta muhun. jos ei mieli muutu niin ollaan sovittu että äiti lähtee mukaan kun seuraavan kerran aika on!

Onhan se ensimmäinen kerta miehellekin varmasti aika kokemus. Meillä mies oli alkuun, ettei voisi tulla toiseen synnytykseen, mutta onneksi lopulta tuli, sillä se synnytys oli helppo ja loput tulleet niin nopsaan, ettei sairaalassa ole tarvinnut pahemmin hengailla. 😀
Toivotaan, että mies päättää lopulta lähteä seuraavalla kertaa mukaan. 🙂

Esikoisen synnytyksessä mies oli mukana. Vauva joutui keskolaan ja mies lähti vauvan mukaan, se oli tärkeää. Mutta myös kamalaa kun ison puristuksen jälkeen sekä vauva että mies lähtivät ja jäin yksin kätilön ja opiskelijan kanssa, muistaakseni en sanonut sanaakaan ennen kuin mies tuli takaisin, pelkäsin vauvan puolesta ja olin poikki. Vauva pääsi parissa päivässä kuitenkin vierihoitoon 🙂 Kuopuksen synnytykseen hän olisi tottakai tullut myös, mutta ei ehtinyt! Olin sairaalassa yön yli odottamassa pääsyä oksitosiinirasitukseen (vauva ei kasvanut ja vesi oli vähissä) kun vauva lähtikin itse syntymään yöllä, vauva syntyi tunnissa ja olin niin kipeä että en saanut edes puhelinta käytettyä. Hän oli 10p vauva ja mies ehti sitten ensi-imetyksen aikaan paikalle. Silloin synnytin siis yksin, mutta se oli semmoista rytinää, että en siinä olisi ehtinyt koko miestä huomata 😉

Tuo on varmasti kamala ja pelottavakin tunne, kun vauva joutuu keskolaan ja vieöä mies lähtee mukaan, vaikka toki sitä haluaakin, että jompi kumpi vanhemmista lähtee mukaan. Onneksi pieni ei kuitenkaan joutunut olla kauan poissa ja pääsi vierihoitoon.♥
Oi sielläkin nopea synnyttäjä. 😀 Täälläkin tullut rytinällä, varsinkin pojat. Hugo käynnistettiin ja kun ekat kunnon kivut tuli, meni reilu vartti ja poika oli syntynyt. 😀 Onneksi mies oli mukana sairaalassa, muuten ei olisi kerennyt.

Mulla oli mun äiti ja tytön sylikummi synnytyksessä mukana. Erottiin tytön isän kanssa 6kk ennen kuin neiti synty. Alunperin piti olla vain mun äiti, mutta kaveri ei ehtiny lähtemään sillä neidin pää näkyi jo kun sairaalaan päästiin. En edes huomannut kun kerrottiin että tyttö tuli. Olin niin väsynyt. Mutta kun ensimmäisen kerran sain nyytin syliin kaikki tuska unohtui.♡

Ihana, että sait synnytykseen mukaan tärkeät tukihenkilöt.♥
Oi, no hyvä että kerkisit sairaalaan ponnistamaan. 😀

Puolisoni on ollut meidän jokaisen lapsen synnytyksissä mukana alusta loppuun. Ja hyvä niin. En osaisi kuvitella itselleni tukihenkilöksi ketään muuta kuin oman mieheni. En halunnut edes, että kätilöt pitivät minua kädestä tai silittivät synnytyksien aikana. Jotenkin vain oman miehen kosketus tuntui silloin hyvältä, helpottavalta. Ja jo tieto siitä, että oma mies on siinä vieressä ja jakaa kokemuksen.

Ps. Vauvakuume kasvaa täälläkin päivä päivältä yhä suuremmaksi! Sylissä ja sydämessä on tilaa vielä (ainakin) yhdelle, eikä ollenkaan tunnu siltä, että perheemme on nyt tässä.. Voih. (Ehkä) vielä joskus pieni rakkauden hedelmä tuhisee sylissä ♡♡

Samoin ollut minullakin, että se puoliso on tuntunut juuri siltä oikealta minua tukemaan. Ja usein kätilöillä ollut niin kiire, etteivät pahemmin ole salissa kerenneet olemaan. 😀

Toivottavasti siellä vielä joskus päästään kokemaan raskaus, synnytys ja vauva-arki. On se niin ihanaa aikaa.♥

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *