Yleinen
29.11.2016

”Älä koskaan kylvetä kolmivuotiasta”

Arvoisat lapsenkasvattajat,

Tänään tarjoilemme Teille alkukantaisimpia ja alkuvoimaisimpia kasvatusohjeita napaseutujen arktisilta alueilta Grönlannin, Itä-Siperian ja Lapin mailta.

Alueilta joiden asukkaat ”pelkäävät puutetta ja nälkää hyisissä lumimajoissaan, pelkäävät sairautta, pelkäävät kuolleiden ihmisten ja metsästämiensä eläinten sieluja, pelkäävät maan ja ilman henkiä. Mutta eivät pelkää kärsimystä ja kuolemaa itse”, kuten kasvatustieteilijä Karl Bruhn näiden heimojen rohkeaa elämäntapaa teoksessaan ”Kasvatusopin historian kehityslinjoja” (Otava 1969) kuvaa.

Seuraavaan on koottu avuksenne mielestämme ”käytännöllisimpiä” otteita ja näkökohtia lasten merkkipäiviin, harrastuksiin ja teini-ikään liittyen:

  1. Arktinen kaste. Muinaiset itäsiperialaiset heimot, kuten lamuutit, ostjakit, korjakit tai tsuktsit, antoivat muinoin nimen lapselleen kutsumalla manallemennyttä koditonta sielua tai harhailevan vainajan henkeä asettumaan vastasyntyneen sisään. Kastetilaisuudessa lapsenpäästäjä kohotti vasta maailmaan saapuneen vauvan ilmaan. Samalla hän alkoi luetella edesmenneiden sielujen ja sukulaisten nimiä. Kun äkkiä lapsi tuntui raskaalta lapsenpäästäjän käsissä, oli sen vainajan henki, jonka nimi oli viimeiseksi mainittu, asettunut lapseen. Lapsi sai nimen ja peri vainajakaimansa voimat ja taidot.
  2. Vauvan peseminen. Muinaiset siperialaisheimot, eskimot ja osa lappalaisista, pesivät vastasyntyneitä tiuhaan. Pesuveteen lisättiin virtsaa sekä pajunkaarnaa lapsensielun ympärillä riehuvien pahojen henkien taltuttamiseksi sekä kutkan ja syyhyn ehkäisemiseksi. Ensimmäisinä elinpäivinään vauvat pestiin kolmesti päivässä. Vähitellen pesukerrat harvenivat siten, että kolmivuotiaana lasta ei enää kylvetetty koskaan – ”jollei sade häntä pessyt ulkona tai hän pudonnut järveen tai jokeen”.
  3. Työkasvatus. Muinaisheimoissa lapsia alettiin valmentaa rooliinsa paimentolaisina ja metsästäjinä jo varhain. Eskimoisät valmistivat ahkeruudella ja hellyydellä erilaisia leikkikaluja lapsilleen puusta ja luusta. Jo kaksivuotias sai leikkimelan, jotta oppisi melomaan kajakkia mahdollisimman taitavasti. Lapsi sai leikkikalukseen todennäköisesti myös yksijalkaisen tuolin, jonka päällä tasapainottelemalla voisi oppia mestarimelojaksi. Samanaikaisesti äiti liikutteli haahkanuntuvilla makoilevan vauvasisaruksen käsiä melomisliikettä imitoiden, jotta melomisliike piirtyisi hänen liikemuistiinsa niin varhain kuin mahdollista.
  4. Kannustus ja lempeys. Napaseutujen paimentolaisheimot eivät käyttäneet uhkailua kasvatuskeinona. Myös lapsen ruumiillinen kuritus oli kiellettyä lähes koko arktisella asuma-alueella muutamaa heimoa lukuunottamatta. Keskeisimpiä kasvatuskeinoja olivat rohkaisu ja ylenpalttinen kiitos. Kun lapsi keskimäärin viisivuotiaana surmasi ensimmäisen pulmusensa nuolella, hän joutui yleisen ihastelun kohteeksi. Näin hän oppi jo nuorena ponnistelemaan ja mittelemään voimiaan aikuisten kanssa tundralla metsästäjänä tai villin koiravaljakon ajajana.
  5. Askel aikuisuuteen. Kun napaseutujen heimojen lapset alkoivat saavuttaa sukukypsyden, heiltä vaadittiin erilaisia aikuistumisriittejä. Poikien miehuuskokeena oli hylkeen harppunoiminen tai jääkarhun kaataminen, ”sillä ellei nuorukainen tästä kokeesta selviä, jää hän ikuisiksi ajoiksi lasten joukkoon ja kaikki tytöt nauravat hänelle”, kertoo perimätieto. Pojalle paineet olivat kovat, sillä tyhjin käsin palaavaa metsästäjää odotti väistämättä naisten viiltävä iva. Tytöt vastaavasti valmistuvat aikuisuuteen ja vaimonrooliinsa kampaamalla tukkansa ensimmäisen menstruaationsa jälkeen ylös ja pesemällä sen virtsalla ”tuoksuakseen kuin neitsyt”, kuten Grönlannin eskimot tapasivat sanoa.

    kuvassa suomalainen versio inuiittilapsesta

Otteet teoksesta Karl Bruhn: Kasvatusopin historian kehityslinjoja. Otava 1969.

Avainsanat

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.