Perhe-elämä
9.1.2017

Ulkoilupäivä kahden erilaisen lapsen kanssa

En kestä. En ollenkaan. Napanuoraani kivistää. Olen niin onnellinen, että voisin tanssia piruetteja ja hyppiä samalla tasajalkaa.. Kuitenkin haluaisin lysähtää maahan, haudata pääni ja nyyhkyttää.

taapero_puistossa

Onhan tämä nyt niin outoa, kummallista ja superihanaa, kun vauvani kävellä tepsuttelee pois luotani puistossa. Hän töpsyttelee niin taitavasti kävellä pienen ympyrän, sitten isomman, ja taakseen katsomatta lähtee kävelemään sinne, minne nokkansa näyttää.

vauva_karkuteilla

En hihku perään. En huutele hänen nimeään. Annan hänen mennä, pitäen häntä vain tarkasti silmällä. Sitten, kun kaukaisuudessa näkyy vain pieni punertava läntti, hän vilkaisee suuntaani. Häntä alkaa naurattaa. Hihittää hassu niin, että menettää sen takia tasapainonsa. Sieltä hän itse nousee ylös, vilkaisee minua ja lähtee kävelemään takaisin luokseni.

Kunnes nenä osoittaakin muualle. En näe, mikä suunnanvaihtoon inspiroi, mutta hyvin terhakasti jalat tamppaavat leikkipuiston asfalttia, kun Anna mennä porheltaa taas poispäin minusta. Kävelen itse hieman samaan suuntaan, ihan vain tarkkaillakseni tyttäreni kävely-ympäristöä. Eihän siellä ole mitään, mihin hän voisi kompastua? Tai tarkemmin ottaen, mihin hän voisi päänsä iskeä, jos ja kun hän kaatuisi?

leikkipuisto_englannissa

Muistelen sen aamuista kävelylenkkiäni Elsan kanssa. Olin pukenut Elsan lämpimiin, tuulen ja vedenkestäviin vaatteisiin. Tuonut pyörätuolin mahdollisimman lähelle tyttöä, nostanut hänet sitten siihen. Sitonut kiinni. Heti, kun ulko-oven toiselle puolelle selvittiin, alkoi Elsa virnuilemaan. Kävelimme lähiömme keskustaan, toimitin siellä pari asiaa ja sitten vain kävelimme. Tyttöä nauratti. Hän nautti tuulesta kasvoillaan. Seurasin, kuinka aluksi jäykät kädet olivat tytön kasvojen tienoilla, mutta mitä pidempään kävelimme, sitä rennommiksi käsien lihakset ehtivät. Pian ne lepäsivät kauniisti hänen sylissään.

erityislapsen_kanssa_kavelylla

Ei ollut puhettakaan, että nostaisin tuon pitkäksi hujahtaneen tytön pois pyörätuolistaan. Ei hän kävelisi askeltakaan. Jos yrittäisimme, minun pitäisi tukea hänen päätään ja keskivartaloaan ja… Puistoilua harkitsin kyllä, meidän lähipuistosta löytyy keinuja, joihin Elsakin pääsee. Mutta nähdessäni kuinka Elsa nautti pyörätuolissaan istumisesta ja maisemien ihailusta, jatkoin vain kävelyä.

Kaksi niin hyvin erilaista, mutta onnellista lasta. Anna, joka menee ja tekee itse, tuolla hän nyt hymy korvissa lähestyy kiikuilla leikkiviä poikia. Minä kiristän vauhtia, että ehdin sinne hurjan vauhdikkaasti kiikkuvien poikien luokse ennen Annaa. Nappaan Annasta kiinni, ennen kuin hän ehti kiikkujen alle. Poikia kikatuttaa, he kysyvät tykkääkö Anna kiikkumisesta.

”No joo!” vastaan, ja hetken päästä demonstroin asiaa heille laittamalla Annan vauvojen kiikkuun. Hänen naurunsa kuuluu varmasti puiston toiseen päähän.

taapero_kiikussa


Oh my, I can’t take all of this in. Just can’t. I’m so happy that I could dance pirouettes and jump up and down at the very same time. Even so, I could collapse on my feet, bury my head down and sob. Both at the same time.

 As this is so odd, wonderful and super cute as my baby girl is bravely walking away from me at a play park. So skilled already, she walks a little circle, then a bit bigger, soon she’s off to where-ever her nose is pointing without looking back.

I won’t call out for her. I let her go, but I do keep my mummy hawk eyes on her. Then, when I can only see a little red humanlike figure at the horizon, she stops to glance at my direction. She starts to laugh so hard that she fells down to her bum. Silly bean. Still giggling, she gets up, looks at me and begins to head back towards my direction.

Until her nose points to somewhere else. I cannot see what has caught her interest, but in ever so determined way she moves her little feet away from me. Again. I wander about to the same direction so I can keep an eye on my baby’s surroundings. There isn’t anything there she could bang her head to if she fell over?

I recall my morning walk with my firstborn, Elsa, who’s got cerebral palsy. I had dressed her up in an water- and windproof outfit. I brought the wheelchair close to her, then lifted her up and strapped her in it. Immediately as the front door was behind us Elsa started to grin. I went to the high street with her, got couple of the things done from my to do – list. Then we just walked. Well, I walked, pushing her. She enjoyed feeling the wind on her face. I watched how her arms were so tight close to her face but the further we walked the more relaxed she got. Towards the end her hands were resting on her lap, so relaxed.

I couldn’t even imagine lifting her off her wheelchair to have a walk, she wouldn’t be able to take a step. I would need to hold her up, help her with her feet, hoping she could bear any of her weight and support her floppy head at the same time. I did consider taking her to the nearby park as there are some swings there she can go on to, but as I saw how much she enjoyed watching the scenery from her wheelchair, I didn’t bother about the park.

Two so different and happy children. Anna, who goes and does everything herself, is now heading towards boys playing by the swings. She’s smiling cheekily, trying to run. I get my groove on, I have to be there before her. I make it and when she reaches the place I grab hold of her so she wouldn’t go in front of the moving swings. Boys are chuckling. They ask if Anna likes the swings.

”Oh, yeah!” I reply and I demonstrate it by putting her in to one of the baby swings. Anna’s laugh can be heard from the other end of the park.

rakkaudellam

Avainsanat

Kommentit

Oi että, ihanan iloisia kuulumisia. Oikea hyvänmielen postaus!

Onko Elsa päässyt taas kouluun leikkauksensa jälkeen?

tiedän tunteen mun 17 vuotias on vammanen ja 15,14 vuotiaat terveitä

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.